Enää siis kahdeksan päivää ja sitten osastolle. Akku piiputtaa jo tyhjää, viimeiset kaksi päivää oon lähinnä vaan nukkunu. Viikonloppuna meillä oli vieraita yli yön ja ihan normaali puuhastelu vei aika totaalisesti voimat. Kun ollaan kotona ihan vaan omalla porukalla Tuomas huolehtii kodin pyörittämisestä niin paljon että voin olla ihan rauhassa ja hissun kissun. Maanantaina kävin ABC:llä kävellen, sen jälkeen olin niin poikki etten jaksanut nousta edes Buranaa hakemaan. Onneksi Tuomas tuli pian kotiin hoitamaan miuta. Mieltä piristi hiukan sekin että äiti lupasi tulla leikkauspäiväksi Helsinkiin. Vaikka olenkin todennäköisesti tuhannen tokkurassa, on mukava ajatella ettei tarvitse yksin kuulla tuomiota. Viime leikkauksen jälkeen isä kävi näyttämässä Idaa (silloin kymmenen päivän ikäinen) ja nyt on äiti tulossa heti vuoteen vierelle. Vaikka se 25 napsahtikin mittariin, ei vanhempien merkitys häviä minnekään. Turvallisuuden tunnetta ne tuo aina. Ja tuo sitä turvallisuutta Viivikin, kaikella viidellä kilollaan. Viime yönä se painoi päänsä miun selälle, vatsalle, rinnalle tai kädelle, milloin mitenkin päin yritin unesta kiinni saada. Liekö mikään muu voisi ikinä paremmin luoda uskoa tulevaan kuin sanattoman luontokappaleen selvä lohdutus. Onhan Viivistä maksettu aikanaan kova kilohinta mutta on se ollut joka euron arvoinen. Lääkkeitäkin syön varmasti nyt paljon vähemmän kuin mitä niitä kuluisi jos olisin kokonaan koiraton. Auvoisa otus siis tuo Viivuska.

En tiedä syyttäisinkö lääkkeitä, sairauden tuomaa painetta vai unen huonoa laatua, mutta aivoni eivät pelaa enää johdonmukaisesti. Olen aina ajatellut asioita loogisesti ja matemaattisuus on kiinnostanut kovasti. Nyt aivoni tuntuvat säteilevän enää luovissa jutuissa. Näinköhän endometrioosi on pistänyt aivojen vahvuudetkin uusiksi ihan lopullisesti? Jos niin on päässyt käymään niin saan heittää hyvästit taloushallinnolle. No, se on sen ajan murhe. Nyt siirryn viltin alle ja painun Laila Hietamiehen mukana Jatkosodan alkuvaiheisiin. Otan mukaan ison lasin colaa ja ison suklaarasian. Oikeastaan miulla onkin vaan tosi pitkä joululoma! Leikkaus on kokonaan sivuseikka.

Muuten, lahjoitin kasan tekeleitäni viikonloppuna. Melkein kaikki saivat isoja kiitoksia osakseen, liekkisukat ja Gotsi-joulutossut varsinkin. Harmi etten ottanu niistä kuvaa ennen luovutusta. Niiden tekemisessä kukki taas luovuus.

Vuoristorataa mennään kuitenkin ja edelleen. Välillä pelottaa niin ettei meinaa henkeä saada, välillä olo on kevyt kuin keijun tanssi. Kun tämä on tältä erää ohi, liekö sitä edes enää palaa ennalleen. Pakkohan tämmöisen kriisin on jälkensä jättää ihmiseen.


Pohdiskellen, miettien ja ilman mitään järkeä kirjoitellen,

-Miisa